Kotimies ketosaarnamatkalla

Kotimies ketosaarnaajana

Itä-Kainuuseen päätin lähteä kesämatkalle. Yks Kaima lupas hypätä kyytiin juttukaveriksi, kun on sieltä hänki kotosin. Varmarilla sinne sitten matkustettiin, jotta mahtu kaikki tavarat. Tai eihän sillä Kaimalla ollu ku reppu ja puolityhjä pikkunen matkalaukku. Mikä oli kyllä ihan hyvä, kun mulla oli jo valmiiksi auto täynnä tavaraa. Ja runkopatja varmarin katolla. Mökille sen aattelin viijä kun jäi ylimääräseksi ja mökillä ei oo ku vanerilaverit. Isähän se oli kyllä sitä mieltä, että ei tarvihe tuuva kun on hyvät laverit siellä. Mutta viikon kestäneiden tiukkojen neuvotteluiden jälkeen se kuitenkin anto periksi ja siinähän se varmarin katolla runkopatja kivasti Itä-Kainuuseen matkusti. Niin sitä piti minun ällistellä, että minkä tähen lähtee joku reissuun puolityhjän laukun kanssa? Kyllä minä pakkaan aina laukut ja kassit ihan niin täyteen, ku niihin vaan tavaraa mahtuu. Ja auton täyteen tavaraa, kun reissuun kerta on lähetty. Tulleepi turvallinen olo. Ettei lopu puhtaat vaatteet reissussa. Oon minä siitä kyllä saanu vähän kuulla kanssamatkustajilta. Aika monta kertaa.

Kotopuolen reissailuperinteeseen kuuluupi saunominen ja maaliman parantaminen yhen toisen Kaiman kanssa. On siellä meilläpäin muunki nimisiä, ku näitä meitä Kaimoja. On vaan nyt sattunu osumaan useampi samanniminen tähän lähipiiriin. Eikä se nimi miestä pahenna, jos ei mies nimmeä. Vaikkakaan itellä ei oo kyllä ihan samanlainen tuntuma. Minua on nimittäin pienestä pittäen sanottu Jammuksi. Ja kyllä minä siitä tykkäsinkin. 80-luvun lopulle asti, kun sitte tämä Jammu Siltavuori jäi kiinni perversioijensa toteuttamisesta. Ei ollu Jammu -nimi ihan hyvässä huudossa sillon. Opiskelemaan kun menin, niin aattelin että nyt pääsen tuosta lempinimestä eroon. Van eikö mitä, yks opiskelukaveri tuumas että "sie oot ihan Jammun näkönen". Just. Teki mieli itkee. Olin sitte Jammu koko opiskeluajan.

Tämän toisen Kaiman kanssa sitten vietettiin mökkielämää, ja taas lähti meikäläisellä lapasesta tämä ketoilusta saarnaaminen. Melkein piti taas ihteä fyysisesti kurittaa, että sai juteltua jostain muustakin. Saapihan sitä ihminen kertoo itelleen tärkeästä asiasta ja hehkuttaa hyvää oloa. Ja terveyven kohentumista. Mutta rajansa se on siinäkin.

Muutaman päivän kun olin päättäny olla kotiseutumaisemissa, niin tuumailin, että mitähän muuta sitä tekis ku mökissä istuis. Aattelin, että jos Puolangan Pessimismipäivillä kävis. Kun kerta näin lähellä oon käymässä. Pääsis imemään vaikutteita. Ehkä kuitenkin parempi mennä syksyllä sinne. Marraskuun loskakelien aikaan. On osuvampi tunnelma sillon. Serkkua perheineen päätin ajella tapaamaan ison järven rannalle. Ja sen jälkeen nuoruuven kaveria yhen toisen järven rannalle. Kyllä teki jo mieli paikkojen vaihtomatkan aikana läpsäytellä ihteä poskille, kun meni taas ihan julistamisen ja saarnaamisen puolelle. Kumpikin vierailu. Alkaa jo pikkuhiljaa hävettää tämä älytön ketoilun ihanuuven kuuluttaminen. Ruppeevat pitämään kaikki minuun etäisyyttä. Sukulaiset ja kohta entiset kaverit.

Kotia kohti - ensiavun kautta

Lähön hetki Itä-Kainuun kotiseutumaisemista sitten lopulta koitti, ja taas tuntu siltä, että pitempään olis pitäny olla. Sama olo, ku aina ennenki. Hyvällä viiliksellä siinä tehtiin Kaiman kanssa lähtörutiineja. Viimesiks töiksi halkoja kottikärryillä kuskasin liiteristä saunalle. Sitten niinku salamana kirkkaalta taivaalta jotaki jysähti päälakeen. Niskasta kuulu kunnon rusahus ja minä siitä rähmälleni maahan. Sen verran kerkisin tajuta, että kärryt pökkäsin kauemmas, etten niihin ihteäni kolauta. Ei lähteny tajut, onneksi. Jalat ja käetki liikku, eli ei ainakaan selkäranka siltä seisomalta poikki napsahtanu. Siinä mahallani maatessa kerkis ajatus kirmata, että pelottamaan alko...sen verran pahasti jurskautti niskassa...miten tässä nyt näin kävi!! Niin meni reissu hyvin tähän asti mutta ei ku kalkkiviivoilla kallo halki.

Ponnistin siitä sitte jaloilleni ja kohti mökkiä jalkaa toiseen eteen. Jottain tahmeeta tuntu päälaessa, aivan ku pikkusen verta tulis. Ja sitte se purskahti ku ketsuppipullo. Tuntu niinku jotain kuumaa geeliä valuis pitkin päätä ja alko tippua otsalta. Verta alko tulla ku hanasta! Ei voi olla totta! Tunnin päästä pitäis olla toista Kaimaa hakemassa ja keulia kohti Pirkanmaata. Miten tässä taas näin kävi??!! Leijuuko minun yllä joku paha henki? Jos ei oo kurat housussa niin, sitte valuu liemet päästä.

Sitä oli mieltä Kaima, että neulottavaksi pittää lähteä. Voi perseensuti, sekin vielä. Van oli se hyvä, että kerkisin sen kärryn pökätä kauemmas, olis varmaan kalahtanu hampaat kurkkuun ja pahimmassa tappauksessa kieli poikki, ku olisin leuka eellä kosahtanu sitä kärryn reunaa vasten. Se oli päälaki osunu aikas matalalla olevaan harjakaton ohtalaudan kulmaan, ja uponnu ihan reilusti päähän.

Sinne sitte, Terveyskeskukseen. Edellisestä käynnistä potilaana tässä paikallisessa palvelulaitoksessa onkin aikaa. Keväällä -90 piti käyvä, kun oli karmee paise pakarassa. Sillon lenti veri Kotimiehen toisesta päästä. Muheva arpi vaan on muistona. Tässä 30 vuoden aikana onki sitten muualla tutkittu oikeestaan kaikki tuon arven ja nyt verta valuvan yläpään väliltä.

Eipä siinä mittään, hyvin meni puhistukset ja ompelemiset. Sattu siinä sitte hoitajan haavanpuhistustoimien jälkeen lääkäriä ootellessa silmiin ämpäri ensiapuhuoneen ylähyllyllä. "Irronneet raajat". Niin oli siihen tussilla kynäilty. Kaipa tässä kuitenkin ihteänsä pystyy onnekkaana pitämään, kun ei tarvinnu sinne ämpäriin hampaita ja kielen palasia keräillä.

Niin sano lääkäri neulomisen jälkeen, ettei yksin saa jäähä koko päivänä. Ja että pittää kaverin seurata, josko alkaa tarinat mennä sekaviksi. Sitten heti hoitoon, jos alkaa jutut kummallisilta kuulostaa. Voi kehvelin kehveli, pittää varmaan olla sitten ihan hiljaa, kun on nämä minun jutut sen verran sekavia ihan normaalitilassakin. Minä jos suuni aukasen, niin kuski kurvaa takasin jo tuosta kirjaston nurkalta. Sitä sano kans se lääkäri, että 6 tuntia on semmonen kriittinen aika, että jos sinä aikana ei tule mittään oireita niin saattaapi selvitä. Hengissä ja muutenkin. Ja sano, että nämä ei oo leikin asioita tämmöset päävammat.

Kyllähän minä sen tiijän että on leikki kaukana näissä asioissa. Äiti kuoli, kun löi päänsä kaatuessaan puulattialle. Ymmärsi se lääkäri, kun tuon sanoin, että ei tartte mulle rautalangasta vääntää asian vakavuutta. Se on meijän suvussa geeneissä kuoleminen; tosi moni on päivänsä päättäny kuolemaan. Ennemmin tai myöhemmin. Ja se minua tietysti tässä alko huolettamaan, etteihän vaan tullu minun vuoro nyt. Just ku oon tämän ketoilunki saanu hyvään vauhtiin.

Sitäkin siinä sitte juolahdin miettimään, että suotavaa olis suolen sujuva toiminta. Varsinkaan ei tarttis nyt tosiaankaan ummetuksen puolelle lipsahtaa. Pittää varmaan itelle ihan muistilappu laittaa jääkaapin oveen muistutukseksi päivittäisestä Vi-Sibliinikiisselin kulauttelusta. Ettei sitten ponnistellessa singahtele tikit kattoon.

Ketosaarnaajan kotiinpaluu

Rouva oli ilonen kun palasin kotiin. Vissiinki. Vaikka en ihan ehjänä. Kyllä se vähän kyseenalasti tätä minun hommailua. Nosti esille yhtä muutaman viikon takasta musisointi-iltaakin. Soittoporukan kanssa innostuttiin reenamaan kuuven tunnin soittelut, ja siinä kannuja hulluna hakatessa tietysti jano tuli. Ketoystävällisiä juomia sitte siemailin yhen enemmän ku olis ollu tarpeen. Rouva siitäki oli vähän närkästyvinään, kun oli puhe, että soittelemaan ollaan menossa, mutta kotia palatessa henki haisee jollekin ihan muulle ku ketoosille. Ja kyllähän minä sielläkin tunnollisena Ketosaarnaajana tätä elämäntapamuutostani julistin enemmän ku tarpeeksi. Sitä se Rouva siinä tuhahteli, että millon tullaan kottiin soittelemasta muka ja ollaan ihan sihijuomissa ja ku ollaan kotiseutumatkalla niin kotio palataan reikä päässä.

Hällä semmonen olo kuulemma alko olla, että voitas yhessäkin välillä olla. Antaa aikaa suhteelle. Ja hoitaa sitä. Viikonloppureissu kuulemma kävis oikein hyvin tähän kohtaan.

Menin sitte luppaamaan sille romantillisen viikonloppureissun Vanajanlinnaan. Vähän niinku lohdutukseksi ja lepyttelyksi. Vaikka minähän se tässä oon kärsiny ja minut pitäis viijä virkistäytymään. Vaikka F1-kisoihin.

Van miten voipi olla mies helppo bambisilmien eessä.