Ketoa ja Kismettiä

Kotimiehen liikuntaviikonloppu Isolla Kirkolla

Isolle kirkolle reissuun päätin lähteä. Kalenterissa oli ollu jo kuukausitolkulla symboolit osottamassa liikuntapainotteista viikonloppua lehtoriseurassa. Eikä ihan minkä tahansa alan lehtoreitten vaan alansa mestareiden eli liikuntatieteitten lehtoreitten. Kolme meitä kokoontu ja minä olin sitten se ei-lehtori. Rajasin lehtorit pois tuosta kuvasta kun luulenpa ettei ne välttämättä halua omilla naamoilla olla kaiken kansan nähtävillä näissä minun jorinoissa.

Pakkasin sitte huolellisesti varmarin lähes täyteen tavaraa. Kun piti ottaa juoksuvaatteet mukaan ja tietysti ketoeväät. Oon nimittäin sitten ottanu astetta nohevamman otteen tästä uuvesta elämäntavasta sen jäläkeen kun saatu se ikävä repsahus tässä taannoin ja söin kaikki hiilarit kotoa. Ja ite asiassa nytkin suoraan Padel-reeneistä lähin reissuun. Oli lehtoreitten kanssa sovittu, että alotetaan viikonloppu peseytymällä. Varsinkin vanhempi lehtori on sitä voimakkaasti painottanu, että aina kannattaa peseytyä kun siihen tarjoutuu mahollisuus. Ja mulle se varsin hyvin sopikin kun oli nuo reenit siinä pohjilla.

Otin sitte tosiaan omat evväät reissuun völjyyn, niin ei tarvihe liikaa miettiä syömisiä, eikä isännänkään tartte ressiä ottaa siitä, että mitä mulle tarjoileepi. Rouvan ohjeitten mukkaan pakkasin tuore-eväkset kylmälaukkuun ettei kylymäketju katkea matkalla. Hyvät oli fiilikset ku lähin matkaa tekemään.

Ketoruokia, liikuntaa ja lepoa

Van niin olin minä kyllä ylpeä itsestäni pitkin viikonloppua. Omia ketoevväitäni kokkailin ja nappailin omien aikataulujen mukasesti. Ja pystyin kieltäytymään houkutuksista. Keski-Kainuusta matkannu vanhempi lehtori nimittäin oli meitä kahta muuta ajatellu lämmöllä reissuun lähtiessään ja toi meille kaikille Kismetit yhdessä rouskutettaviksi. Minä kohteliaasti kieltäyvyin ja muistutin ystävää, että mulla tämä uus elämäntapa on tässä menneillään. Mutta kiittelin kovasti ja olin liikuttunu kun hän sillälailla oli meitä ajatellu lämmöllä.

Lauvvantaina sitte oli liikuntaviikonlopun liikuntasuoritteen aika. Syysaurinko paisteli vielä mukavasti ja myö juoksulenkille hommauvuttiin. Rentoa mutta reipasta tahtia merenrantaa juostiin tuonne ja takasi. Tuo kuva otettiin kääntöpaikalla todisteeksi ja muistoksi reissusta. Ja sitte taas peseytymään niinku vanhempi lehtori on opettanu.

No myöhän siinä sitte vähän pitempään iltaa innostuttiin istuskelemaan. Eikä siinä mittään, olin minä siihen varautunu pakkaamalla reppuun sokerittomia saunajuomia. Van niin oli meillä mukavaa koko ilta ja kuitenki ihan ihmisten ajoissa maate mentiin.

Aikanen lintu nokareen nappaa

Aamusella mulle siinä silmiä aukastessa niin tuli hyvä olo. Kun on menny viikonloppu hyvästi ja oon pysyny kurissa ja nuhteessa. Muut vielä nukku ja minä siinä sängyssä, tai vuodesohvallahan minä siinä makoilin, venyttelin ja kylkeä käänsin. Van elähän mittään, jottain tuntu reisien kohalla lakanalla. Varovasti siinä kurkistelin jalkopäätä kohti, että mitähän sitä siellä ei mahda olla. Jottain ruskeita nokareita näytti olevan. Ja osa niistä oli liiskaantunu lakanalle. 

Tuntu, että väri pakenee naamasta ja veri päästä. Ei kait nuo oo kakkanokareita??!! Ei voi olla totta! Taas! Taitaa olla tämä minun elämä yhtä repsahuksesta toiseen matkustamista ripulointien kautta. Ja ihan huomaamatta ja salaa minun nukkuessa. Kyllä vois taas olla itellensä vihanen ja raivoissaan jos ei itsesääli veis voittoa! Vaikka niin oon pysyny oikeella tiellä. Vai juokseminenko se vattan sekasin pisti?

Varovasti tutkiskelin lähiympäristöä eli sitä vuodesohvan pintaa. Eihän vaan oo nokareita vieriny kauniille verhoilulle? Tai pehmoselle karvalankamatolle? Takertunu haihtuviin kiinni. Ei olis kyllä häppeällä mittään rajaa jos olis sohvakin sotkussa. Vaikutti onneks siltä, että ihan on vahinko rajottunu lakanan alueelle. Mutta kyllä minnuu niin kovasti ihmetytti että miten on voinu tapahtua huomaamatta tämä! Ja sitte se, että kun ei haise ollenkaan.

Varovasti hiukan sitte nuuskasin yhtä nokaretta. Se haisi ihan suklaalle!

Oliko se sitte kuitenkaan parempi että se oli Kismettiä?

Ja siellähän se lattialla loju. Tyhjä Kismetpaperikäärö. Saman tien mulle valkeni asioiden kulku. Minä onneton olin yöllä unenpöpperössä nukkumaan mennessä menny rouskuttelemaan sen vanhemman lehtorin tuoman Kismetin! Siinä kohti oli itsekuri pettäny. Siitä oli sitte murusia tippunu sänkyyn ja liiskautunu lakanalle. Ei olis pitäny antaa sen suklaan jäähä siihen keittiön pöyvän kulmalle vaan piilottaa se pois. Kyllä taas ei menny tämäkään ihan putkeen. Miten voipi olla ihminen näin heikko houkutuksen eessä. Kaikki pitäis iteltä aina piiloon laittaa.

Kyllä minä taas ihteni eessä niin häpesin. Ja päätin, että muille en kyllä kerro. Enkä rouvallekaan. Paitsi että tästäpä ne lehtoritki saapi tämän luettua ja rouvalle kerroin kyllä kotona. Kun niin harmitti. Ja kun piti se lakanakin pestä. Sain siltä sitte sääliä ja rohkasua paremmasta huomisesta. Sen jälkeen ku se oli lopettanu sen poskettoman nauramisen mulle. Semmonenhan se on hyvä parisuhe, annetaan voimia toiselle vastoinkäymisissä. Mutta tästä taas porskutettaan etteenpäin ketoilemalla vaikka meinaa epätoivo välillä iskeä! Tämä minun ketoilu ei kyllä ei tähän(kään) kaadu. Minen luovuta!

Ei tämä ketoilu liikuntaharrastusta haittaa ainakaan mulla

Kamalasti on tullu sitä murehdittua aikasemmin, että ei passaa lähteä juoksulenkille huonosti syöneenä, ettei romaha verensokerit ja sitä myöten koko ukko. Eipä tartte olla siitäkään enää huolissaan. Ihan tuntuu melkein uskomattomalta se, miten hyvin jaksaa tämmönen kypsemmässä iässä oleva äijäkin taas kirmata lenkkipoluilla. Ei oo pitkä aika siitä, ku aattelin että on maratonit ja puolikkaat semmoset minun kohalta taaksejäänyttä elämää. Ei vaan ennää jaksanu ja tuntu, että energiat ihan vallan loppuu kesken kaiken. Ihan hirveetä tuskaa oli pääsääntösesti. Mutta nytpä kun on tämän elämäntapamuutoksen tehny, niin jopa taas nousee jalka kevyesti! Eikä haittaa vaikka lähtee tyhjällä mahalla liikenteeseen. Ja taas siintää tavotteena puolikkaan maratonin kipittäminen. Jossain vaiheessa. Ei tänä vuonna.

Oli mulla Personal Trainerikin tuossa useamman vuoden ajan. Yhen ja saman kanssa ensin reenattiin usemapi vuosi, sitten ku hän vaihto työpaikkaa niin tuli siihen muutama muu koittamaan saaha minua kuntoon. Ihan alku sillon öbaut 7 vuotta sitte menikin hyvin, kunto kohos ja vartalo muuttui atleettisemmaksi. Siinä sitten kuitenkin liikemieselämä vai enemmän ja enemmän ja se minun harjotteluinto hiipu. Lopetin sitte ne PT-jutut kokonaan muutamaksi vuojeksi, kunnes otin yhteyttä siihen minua ekana reenanneeseen. Ja alotettiin semmonen vuojen puserrukseksi suunniteltu reenaussuhde. Eipä sitte menny kovin hyvin ei.

Se meni lopulta siihen, että en minä jaksanu kunnolla siellä reenissä tehä mittään ja sen jälkeen olin aina ihan kuollu. Aattelin, että vanhuus iskee nyt ihan avokämmenellä. Aika monta kertaa piti ottaa huilia kesken reenin, kun meinas huipata niin pahasti että alko ukko horjumaan. Siihen ne reenaamiset sitte mulla jäi kun oli kaikki sovitut kerrat käytetty.

No nythän se sitten on selvinny mulle, että mikä meni pieleen. Oli vissiin verensokerit koko ajan sen verran pahasti pielessä, että ei kroppa jaksanu toimia. Mutta eipä sitä sillon tajunnu. Nyt sen tiijän. Ja vois taas koittaa alottaa teräsvartalon uudelleen rakentamista.

Kyllä se on uskomatonta, miten voi periaatteessa pienestä ja yksinkertaisesta asiasta mennä koko ihmisen fyysinen elämä sekasin.